Kambodza - osa 3

Aamulla valmistauduimme jättämään Siem Reapin taakse. Vedimme hedelmäpirtelöt naamaan ja hyppäsimme bussiin kohti maan pääkaupunkia, Phnom Penhiä. Oikeastaan "bussi" oli pakettiauto, jonka hintaan kuului matkustajille tarjottava WiFi. Luksusta! Vaan eipä se tietenkään toiminut.

Ajomatka Phnom Penhiin kesti pysähdyksineen lähemmäs 8 h. Moni oli varoitellut etukäteen Kambodzan liikenteestä ja moittinut teiden kuntoa. Matkaamme sisältyi kyllä lukemattomia pomppuja ja kolahduksia, mutta ei liikennekulttuuri mitenkään erityisen holtitonta ollut. Ohitukset tehdään aina pienimmissäkin raoissa, töötti raikaa ja lehmiä saattaa seistä keskellä tietä, mutta kun asiasta ei ota turhaa stressiä niin matkustaminen sujuu varsin mukavasti. Vieressäni istuneella tytöllä tosin tuntui olevan vuosituhannen darra, jota en suosittelisi näille retkille. Juttelin hänen kanssaan hyvän aikaa englanniksi ennen kuin kävi ilmi, että molemmat ollaan Helsingistä. Vaihteeksi.

Phnom Penhiin saapuessa matka tuntui jatkuvan ikuisuuksiin. Vaikka kaupungissa on asukkaita vain noin 2 miljoonaa, kaupunkialuetta tuntui vilisevän ohitse loputtomiin ennen määränpään saavuttamista. Tässä on varmasti mukana odotuksen aiheuttamaa vääristymää, mutta ehkä asiassa on jotain perääkin: Phnom Penhissä ei näkynyt korkeita pilvenpiirtäjiä tai kymmeniin kerroksiin kipuavia asuintaloja, joten kävisi järkeen, että kaupunki leviää alueellisesti ympäristöönsä. Siinä missä Singapore on tiukasti rajattu saaren reunojen sisäpuolelle, Phnom Penhillä on tilaa laajeta ulospäin. Osittain tästä syystä Singapore kasvattaa korkeita lasipalatsejaan ylöspäin ja on ns. "vertical city". Phnom Penhin historiasta ja rakenteesta enempiä tietämättä veikkaisin, että kehityssuunta on mallia horizontal city.

Chris halusi nähdä paikallisen nähtävyyden. Otimme allemme tuk-tukin, henkäilimme kaupunkiliikenteen savuja puolisen tuntia ja saavuimme Killing fieldsille. Olin hieman epävarma omasta halukkuudestani lähteä mukaan, sillä tämä ei ollut mikään iloinen paikka vierailla. Päätin kuitenkin osallistua, koska Chris halusi nähdä paikan.

Kyseessä on alue jolla punaiset khmerit suorittivat järjestelmällistä kansanmurhaa Pol Potin ollessa maan diktaattorina vuosina 1975-1979. Noustessaan valtaan Pol Pot valtasi puolueineen Phnom Penhin, ja aloitti kaupungin tyhjentämisen siirtämällä väestöä maaseudulle. Autoritaarisen diktatuurin uhreiksi joutui järkyttävä määrä ihmisiä aina niin uskonnollisista ryhmittymistä etnisiin vähemmistöihin kuin koulutettuihin intellektuelleihinkin. Arviot uhrien määrästä vaihtelevat noin 1-3 miljoonan ihmisen välillä, mutta joka tapauksessa lukema on aivan järjetön. Maassa oli asukkaita tuolloin noin 8 miljoonaa, eli jotakuinkin neljäsosa väestöstä kuoli nälkään, tauteihin tai suoranaisiin murhiin. Killing Fieldsillä historiasta kertovat kyltit, menneiden tapahtumien jäljet ja korvakuulokkeet, jotka sisältävät niin yleistietoa kuin yksittäisten ihmisten tarinoitakin. Alueella on hiljainen ja harras tunnelma.

Killing Fieldsin keskelle rakennettu stupa. Uhrien muistoksi tarkoitettu rakennus on ulkoa päin kaunis, mutta alueella tapahtuneista kauheuksista muistuttavat sisällä säilytettävät uhrien kallot.

Luiden ja hampaiden keskeltä kurkisti sisilisko. Vaikka näky oli jotenkin irvokas, tuli siitä vahva mielikuva kuinka elämä alkaa nostaa taas hiljalleen päätään Phnom Penhissä. Killing Fieldsin kauheuksista on kuitenkin vasta ~35 vuotta, ja tapahtumat elävät vielä vahvasti monien paikallisten mielissä. Lisko kerkesi livahtaa takaisin luiden sekaan ennen kuin sain otettua kuvan.

Paikallinen mies nosti verkkoja Killing Fieldsin takana olevalla lammella. Alueen välittömässä läheisyydessä asuu ihmisiä, ja aitojen takana voi nähdä vihreinä levittäytyviä peltoja.

Lisäsin tähän alunperin useampia kuvia, mutta monista niistä tuli sen verran paha olo, että jätin ne sivuun. Vaikka kuvat itsessään ovat neutraaleja - esimerkiksi muutama iso puu - tarinat niiden takana ovat järkyttäviä. En ole käynyt Euroopan keskitysleireillä, mutta voisin kuvitella että näissä paikoissa on paljon samaa.

Vierailun jälkeen olin kuitenkin tyytyväinen, että lähdin mukaan. Vaikken kaivannutkaan "muistutusta" ihmiskunnan virheistä, oli käynti silti melko ravisteleva. Eniten vierailu pisti miettimään nykyisen Pohjois-Korean tilannetta, sillä yhtymäkohtia Killing Fieldsin tapahtumiin lienee useita: Pol Potin agraariyhteiskunnassa toisinajattelijoita ei sallittu, kansa näki nälkää, ihmisiä hiljennettiin väkivalloin ja vankileireillä kidutukset ja murhat olivat tapa ajaa vallanpitäjien etua. Sananvapauden tai uskonnonvapauden kaltaisia ihmisoikeuksia on turha edes mainita. Nykyisestä Pohjois-Koreasta on helppo laukoa vitsejä, mutta mitä 50 tai 100 vuoden päästä vastataan, kun silloiset lapset kysyvät miksei maan ihmisoikeustilanteelle tai työleireille tehty mitään? Vaikea sanoa. (Ei sillä, että olisin jonkin välittömän sotilaallisen intervention kannalla, mutta historia pistää miettimään. Killing Fieldsistä jäi sellainen olo, ettei tee hetkeen mieli vääntää vitsiä P-Koreasta.)

Vietimme illan vielä Phnom Penhissä. Kaupunki ei ollut yhtä viihtyisä kuin Siem Reap, mutta puolitoista päivää kului helposti. Kadulla ohi hurahti valtava lepakko. Vaikutti olevan kooltaan jotain tavallisten siippojen ja hedelmälepakoiden välimaastosta, mutta tuskin jälkimmäiset kaupungin katuvaloissa saalistavat. Tiedä siitä, sillä elikko hävisi välittömästi pimeyteen. Tämän kohtaamisen lisäksi kävimme illan aikana kymmeniä kertoja seuraavan keskustelun:

- Tuk-tuk?
- No thanks.
- Smoke?
- Nope.
- Weed?
- No thanks.

Mopojen ja tuk-tukien ajo tuntuu työllistävän paikallisia vähintään yhtä paljon kuin ruokapaikat ja kaupatkin. Joka toisella kuskilla tuntuu olevan myös pilveä myytävänä. Kambodzassa kun ollaan, työnkuvaan kuuluu varmaan vielä yhteistyösopimus poliisin kanssa, jotta ratsiasta saadut rahat voidaan jakaa tasan koko ketjun kesken. Eipä tullut kokeiltua.

Torstai-aamuna Chrisin täytyi palata Singaporeen. Minä jatkoin matkaa etelärannikolle Sihanoukvilleen, joka on tunnettu lähinnä rantalomakohteena. Tiepomput olivat bussissa paljon hillitympiä kuin pakettiautossa. En irronnut kertaakaan penkistä.

Perille päästyäni suuntasin hotellille, jossa sain kuulla, ettei varaamaani huonetta olekaan vapaana. Hotelli oli kuulemma lopettanut yhteistyönsä käyttämäni välitysfirman kanssa jo 3 kk sitten. Sain huoneen tilalle kahden hengen bungalowin, ja molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä.

Bungalowini

Mökki sisältä. Ei millään tapaa luksus, mutta kelpasi hyvin ja oli halpa.

Iltapäiväruuhkaa.

Sihanoukvillessä on 5 rantaa, joista voi valita itselleen sopivimman. Päädyin osin sattumalta Victory Beachille, joka vaikutti olevan melko rauhallista aluetta. Kuulemani mukaan Otres Beach olisi hienoin ja rauhallisin paikka. Suurin määrä rantabaareja, bileitä, ihmisiä ja roskia löytyvät Serendipityn ja Occheuteal Beachin alueelta. Ehdin nähdä nämä nopeasti torstaina.

Seuraava yö menikin sitten oksentaessa. Aamulla oli kuumetta ja voipunut olo yöllisestä vessassa ravaamisesta. Hiljalleen vesi alkoi kuitenkin pysyä sisällä, ja päivällä pystyin jo syömäänkin. Skootteriajeluun suunnittelemani päivä meni kuitenkin lepäilyksi. Auringon jo hieman laskettua suuntasin rannalle kävelemään ja kuvaamaan. Juttelin pitkän tovin elokuvista, varusmiespalveluksesta ja auktoriteeteista jonkun vanhemman ranskalaismiehen kanssa.

Metal Heart -baari? Sisällä soi Accept? Kyllä kiitos. Illalla ovet olivat auki, ja seinillä roikkui Motörheadin, Judas Priestin, Maidenin ja Ozzyn seinälippuja. Baarin ainoa ihminen oli tosin tiskin takana istunut ruotsalais-omistaja, joka siemaili hajamielisen näköisenä olutta tuopistaan. Ei ilmeisesti tuottoisin konsepti Sihanoukvillessä. Viivyin yhden oluen verran puhuen bändeistä ennen palaamistani hotellille.

Ulostekasoja rannalla? Kuka on vastuussa?

Syyllinen on jokin lugworm, "hietamato". Madot kaivavat tunneleita ja syövät samalla hiekkaa. Kun aineksesta on eroteltu ravinnoksi kelpaavat osat, mato ulostaa ylijäämän tällaiseksi keoksi. Oikeastaan nämä ovat siis hiekkakasoja, joista puuttuu kaikki ravintoaines.

Auringonlasku Victory Beachilla.

Mahataudista huolimatta olin tyytyväinen käyntiin Sihanoukvillessä. Näin uuden paikan ja totesin jälleen, ettei yksin reissaaminen ole mun juttu. Jotenkin siitä puuttuu kaikki hauskuus ja ilo verrattuna kaveri(e)n kanssa matkaamiseen. Tulipa kuitenkin kokeiltua parin päivän verran. Lauantaina matkustin Phnom Penhiin, josta lensin takaisin Singaporeen. Viikon reissu oli takana ja paluu sujui hyvillä mielin, vaikkakin maha sekaisin.

Pari seuraavaa viikonloppua taidankin pysytellä Singaporessa. Selasin kalenteria taaksepäin, ja viime viikonloput ovat menneet näin: Kambodza, Thaimaa, Malesia, Singapore, Indonesia. Välillä voisi olla hetki hengähtää ja tehdä opiskeluhommia. Paikalliset opiskelijat näkivät lomaviikon tietenkin oivana mahdollisuutena tehdä ryhmätöitä, joten palasin Kambodzasta hieman kuin katettuun pöytään. Sama oli käynyt usealle vaihtarille. Olen kuitenkin ottanut muita kiinni ja kompensoinut tekemisiä tässä viikon aikana. Ihan hyvältä siis näyttää.

Terveisiä kaikille Suomeen!